Mandala merelle

Mandlamaanantain 16. haaste "mitä en koskaan unohda"

Piirtelyaika on kulunut joulukortteihin. Tiesin kyllä aiheen minkä haluaisin toteuttaa: Lapsuuden viimeisen suloisen kesän muistot meren saaresta ja kalaretkistä isän kanssa. 

Miten kultaisena hohti hiekka syvällä veneen alla, missä läpikuultavassa vedessä rakkolevät huojuivat ja kalat pujahtelivat niiden lomassa! Voiko enää aikuinen niin lumoutua maailman ihmeiden ääressä?   Rakkauteni mereen syttyi  silloin ja on säilynyt. Tänään rakkaus on murheen värittämä, sillä paratiisi on kadotettu. Rakkolevät ovat vähentyneet ja vesi samentunut, vihreä levä tekee rannat uimakelvottomiksi. Paluuta entiseen ei ole. Kunpa voisimme pysähdyttää tuhon.

***

Piirsin kuvan ArtRagella. Käytin "silkkipainotekniikkaa", eli piirsin kuviot ja valmistin niistä sabloonat. Näin voi "vedostaa" kuvioita ja toistaa niitä. Pohjaympyrän tein SumoPaintilla.

Seuraavana päivänä:

Nyt katson tulosta hiukan pettyneenä Macbookillani. Piirsin kuvan 24 tuuman näytöllä, ja huomaan että  pienentäminen latistaa kuvan.(Tietenkin klikkaamalla kahdesti voi nähdä yksityiskohdat.) Aihe ei vielä päästänyt irti ja rakensin  version eri mittakaavassa. Yritin myös tavoittaa sokaisevamman valon:

Kolmantena päivänä:

Viivyin yhä muistoissani. Ei, ei aurinko minua sokaissut. Lumouduin läpikuultavasta kellanvihreästä vedestä, hiekasta ja rakkolevistä. En nyt tiedä, mikä kuva olisi mielestäni paras. Piirtäminen oli parasta...

Haaste-mandala

Mandala-haasteen 14. aihe on haaste-mandala

Hietatar heitti haasteella, kiitos siitä.  Kieltämättä aihe jäi kaihertamaan, ja monenlaisia ympyröitä meni roskikseen. Tunnen totisesti riittämättömyyttä, sillä puuhastelijana en ole kylliksi opetellut meditoivaa hiljaisuutta, mitä mandalan rakentaminen mielestäni vaatii. Kauniita tuloksia  näen osallistujien blogeissa, ja jokainen yksin tietää mitä prosessi on mielelle antanut. Katselija saa iloita toinen toistaan hienommasta  keskusornamentista, mutta juuri laatiminen on se juttu.

Minun mielikuvani mandalasta on syntynyt TV:ssa näkemisäni  tiibetinbuddhalaisten hiekkamandaloista, joita rakennetaan kauan ja hartaasti ja lopuksi tuhotaan. (YouTubesta löytää helposti esimerkkejä.) Jokaisesta kulttuurista löytyy vastaavuuksia, ja me siis valmistamme digiajan mietiskelykuvia...

Tämä askeettinen kuva syntyi uudella Bamboo-kynällä. Hitaasti, kerros kerrokselta. Piirtäen ja kumittaen.Buddhalainen ympäristö toi omat mausteensa.

Haasteen ojennan jokaiselle joka blogissani vierailee, eikä ole vielä aiheeseen ryhtynyt.

Omakuvat

Blogger-profiilia viilatessani halusin päivittää myös naamani. Onhan se mainiota, kun voi kynällä poimia itsestänsä olennaisen, ja jättää vähemmälle huomiolle epäolennaisen. Kuten kaksoisleuan ja rypyt... Mutta  lapsellisen mieleni yritin tavoittaa, uteliaisuuden ja innostuksen. Ja huivin, jonka mielelläni solmin päähäni.

Artrage miellyttää yhä enemmän, nimenomaan Bamboo-kynän kanssa. Se kun on kerrassaan käsivarapiirustusta.

Facebookissa on pitkään nähty kellastunut hiilipiirustus 70-luvulta. Tämän  naamani nyreys tuo mieleeni kolmenkympinkriisin: Mikähän minusta isona tulee? Asuimme Rovaniemellä, olin neljättä vuotta kotiäitinä ja vapaana taiteilijana,  enkä uskonut ikinä palaavani kuviksenopettajaksi...

Kukkahattutäti löytyy varmaan vielä lukijalaatikoista. Se ponnahti esiin kun palautin vanhan Blogger-profiilini. (Tästä prosessista kerron osastossa K50). Kyllähän minä tästäkin ehkä tykkään, mutta pelästyn joka kerta kun se tulee vastaan. Tekee mieli niiata. Heh, en ole noin arvovaltainen persoona.
Muotokuva  esittääkin mielikuvaa itsestäni 6-kymppisenä, sellaisena kuin 3-kymppisenä kuvittelin. Mutta hattu on mainio, sovitin sitä päähäni pienessä hattupuodissa Vancouverissa, ja valokuvasta sain aiheen piirustukseen. Hattu on montaasitekniikalla kuvaan liitetty.

Luonnos kesäpaidaksi

Kuvitus Varamussalon juttuun syntyi tänään

Sloganin on lohkaissut Vesa Majanen Kymensanomissa.

Piirtäminen alkaa tuntua kiinnostavalta pitkästä aikaa. Paperia ei kulu vaikka heittäisin roskikseen kuinka paljon, eikä kyniä tarvitse teroittaa. Tosin kynänterä kuluu ajan kanssa, ja olenkin jo kerran vaihtanut sen. Taas huomaan, että on vain aloitettava odottamatta inspistä. Työ vie mukanaan jos on viedäkseen. Piirrän joka päivä edes vähän. ArtRage tallettaa luonnokset sellaisenaan, ja niitä on helppo jatkaa.

Digitaalisessa piirtämisessä kiehtoo se, ettei tässä kerry piirustusröykkiöitä. Ei leijaile hiilipölyä, ei haise fiksatiivi eikä tärpätti. Tulos on aineeton, vaikka kynä rahisee piirustuslautaa vasten kuin oikealla, karhealla paperilla. Vaikka rakastan materiaalin kosketusta, rapisevaa paperia, hiilen hankaamista kämmenellä, veitsen viiltoa puupintaan (puupiirrokset), väritelan rahinaa lasilevyllä, olen kumminkin lopen kyllästynyt tavaran kertymiseen työhuoneessani. Olen myös väsynyt näyttelyiden pystyttämiseen ja kaikkeen resuamiseen mikä siihen liittyy. Onhan se ollut antoisaa, niin kauan kuin sitä halusin. Nyt en enää halua, eikä minun tarvitse. Näin ajattelen nyt, enkä puhu tulevaisuudesta. Minun iässäni on aina tänään :)

Unelmien kynä

Piirsin aina. Koulukirjojen mariginaalit täyttyivät milloin opettajan puhe kuului vaan ei häirinnyt. Äskettäin lapsuudenystävä luovutti pinon vanhoja kirjeitäni. Yllä kerron ihanasta uudesta kynästä, Rapidograf nimeltään. Me 50-luvun tytöt kirjoittelimme ahkerasti, milloin loma vei meidät eroon toisistamme. Tuohon aikaan ihailin suuresti Tove Janssonin kuvituksia Muumikirjoissaan, ja sen voi monista säilyneistä luonoslehtiöistä huomata. Tussikynä oli rakkain aarteeni, kunnes hiilen pehmeä maailma avautui Ateneumin piirustussalissa. Ja kaikki mahdolliset kuvantekokeinot tulivat ulottuville.
Minusta tuli kuviksenopettaja. Myös taidegraafikkona olen sivutoimisesti esiintynyt, mutta rohkeus ei riittänyt jättäytymään sen varaan.

Nyt olen päätoiminen harrastaja. Yritän tavoittaa tussikynän ja hiilen lumouksen uusin keinoin. Tämän blogin aloitan siinä toivossa. Laitan pesämunaksi joitakin vanhoja piirustuksiani, mutta tarkoitus on luoda uusia. Keskittyisinkö mustavalkoiseen piirtämiseen (ikäänkuin kontrastiksi värien pakahduttavaan runsauteen mediassa)? Vai sallinko sittenkin värit? Olen aina pitänyt siitä, että leikkikehällä on reunat, se on inspiroinut etsimään juuri välineelle ominaista kieltä ja omaa käsialaa. Digitaalisessa kuvanteossa hämmentää se, että kaikki on mahdollista. Hukun runsauteen! Nyt siis rajoitan keinojani vapaaehtoisesti. Varsinkin jätän pois filtterit, joilla voi helposti loihtia upeita tuloksia ja erehtyä pitämään niitä omina taidonnäytteinä.

Aloitan melkein salaa, ja linkitän näkyviin mikäli tämä alkaa vetää.  Kokeilen samalla uutta dynaamista blogipohjaa, ja sehän ei ole mahdollista jos estän lukijoilta pääsyn.

"Ingen dag utan en rad" opasti Topeliuksen isä poikaansa. Hyvä ohje myös piirtäjälle.

Jos sattumalta löydät tänne, en tietenkään pane kommentteja pahakseni.