Piirsin aina. Koulukirjojen mariginaalit täyttyivät milloin opettajan puhe kuului vaan ei häirinnyt. Äskettäin lapsuudenystävä luovutti pinon vanhoja kirjeitäni. Yllä kerron ihanasta uudesta kynästä, Rapidograf nimeltään. Me 50-luvun tytöt kirjoittelimme ahkerasti, milloin loma vei meidät eroon toisistamme. Tuohon aikaan ihailin suuresti Tove Janssonin kuvituksia Muumikirjoissaan, ja sen voi monista säilyneistä luonoslehtiöistä huomata. Tussikynä oli rakkain aarteeni, kunnes hiilen pehmeä maailma avautui Ateneumin piirustussalissa. Ja kaikki mahdolliset kuvantekokeinot tulivat ulottuville.
Minusta tuli kuviksenopettaja. Myös taidegraafikkona olen sivutoimisesti esiintynyt, mutta rohkeus ei riittänyt jättäytymään sen varaan.
Nyt olen päätoiminen harrastaja. Yritän tavoittaa tussikynän ja hiilen lumouksen uusin keinoin. Tämän blogin aloitan siinä toivossa. Laitan pesämunaksi joitakin vanhoja piirustuksiani, mutta tarkoitus on luoda uusia. Keskittyisinkö mustavalkoiseen piirtämiseen (ikäänkuin kontrastiksi värien pakahduttavaan runsauteen mediassa)? Vai sallinko sittenkin värit? Olen aina pitänyt siitä, että leikkikehällä on reunat, se on inspiroinut etsimään juuri välineelle ominaista kieltä ja omaa käsialaa. Digitaalisessa kuvanteossa hämmentää se, että kaikki on mahdollista. Hukun runsauteen! Nyt siis rajoitan keinojani vapaaehtoisesti. Varsinkin jätän pois filtterit, joilla voi helposti loihtia upeita tuloksia ja erehtyä pitämään niitä omina taidonnäytteinä.
Aloitan melkein salaa, ja linkitän näkyviin mikäli tämä alkaa vetää. Kokeilen samalla uutta dynaamista blogipohjaa, ja sehän ei ole mahdollista jos estän lukijoilta pääsyn.
"Ingen dag utan en rad" opasti Topeliuksen isä poikaansa. Hyvä ohje myös piirtäjälle.
Jos sattumalta löydät tänne, en tietenkään pane kommentteja pahakseni.
